• PT Elina

Kehoni tarina

Havahduin viime viikolla, kun työpaita kiristi selästä ja käsistä. Päätin tehdä kehonkoostumusmittauksen nähdäkseni, mistä kiristys todellisuudessa johtuu. Painoa oli tullut kahdessa kuukaudessa lähemmäs kolme kiloa. Siitä onneksi enemmän kuin puolet oli rasvatonta massaa. Rasva ei ollut suuri ihme, sen lisääntymistä kehossani olin osannutkin odottaa, mutta rasvattoman massan lisääntyminen noin 1,5 kilolla yllätti. Paidan kiristäminen tuntui hieman jopa kivalta tuon tiedon jälkeen.


Kun lähes kaksi kuukautta sitten korona pysäytti oikeastaan kaikki työni mukaan lukien ryhmäliikunnan, plösähdin pariksi viikoksi sohvalle. Oikein mikään liikunta ei kiinnostanut ja fiilis oli ennemminkin masentunut kuin puhkui treeni-intoa. Ruokahalu pysyi samana liikunnan loppumisesta huolimatta ja kotona ollessa jääkaappi oli koko ajan lähellä, ja lisäksi koko ajan täynnä mahdollista karanteenia varten. Liikunnan sijasta enemmän innosti leipominen, jota en yleensä ehdi harrastaa. Ja jonkunhan oli myös ne leipomukset syötävä.


Pieni painonnousu ei sinänsä aiheittanut paniikkia. Tiedän, että paino laskee kyllä, kun pääsen palaamaan töihin jumppien pariin. Ruokahalukin on hieman tasoittunut ja olen katsonut tarkemmin, mitä kaikkea suuhuni laitan. Leipomisen suurin alkuhuuma on mennyt ohi ja ylimääräiset herkut on lahjoitettu naapureille tai perheelle. Muutos omassa painossa sai pohtimaan oman kehoni muutoksia ja nimenomaan muutoksia painossa. Siksi päätinkin kirjoittaa tämän tekstin ja tutkia tarkemmin, millaisia lukuja vaaka on vuosien varrella näyttänyt.



Kehoni tarina


Aloitetaan ihan alusta eli lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsena ja nuorena olin hoikka. Herkut maistuivat tuolloinkin, mutta eivät näkyneet painossa. Olin aktiivinen ja pidin liikkumisesta. Oman päätösvallan lisääntyessä myös herkkuja tuli ostettua enemmän ja noin 18-vuotiaana aloin huomata vaikutuksen. Posket olivat pyöristyneet eikä lukiossa istuessa liikuntaa tai aktiivisuutta tullut tarpeeksi kaikkeen energiansaantiin nähden.


Jossain kohtaa aloin kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Oman ulkonäön tarkkailusta tuli entistä tärkeämpää. Sosiaalinen media alkoi kasvattaa suosiotaan, mutten koe sen vielä tässä vaiheessa vaikuttaneen itseeni suuresti. Aloin kuitenkin lisätä pikkuhiljaa liikuntaa ja miettiä entistä tarkemmin mitä syön. Painoin noin 65 kiloa ennen kuin aloitin

tarkkailemaan painoani.



Liikunta oli kestävyyspainotteista, kuten uintia, hiihtoa tai lenkkeilyä. Liikuin päivittäin. Kävin uimassa joka päivä koulun jälkeen ja uin aina saman matkan. Saatoin käydä uimassa 1,5 kilometriä, syödä sen jälkeen kevyen päivällisen ja jättää iltapalan kokonaan väliin vaikka nälkä olisi ollut jo ennen nukkumaan menoa.


Tarkkailin mitä söin ja pyrin syömään mahdollisimman vähän. Söin myös mahdollisimman terveellisesti. Paino laski kyllä ja alimmillaan muistan painaneeni 54 kiloa. Näin jälkikäteen vanhoja valokuvia katsellessa näytän todellakin kuivan kesän oravalta. Kaikki lihakset ovat kadonneet liian vähäisen energiansaannin takia.



Lukion jälkeen liiallinen painon tarkkailu onneksi väheni. Aloitin ammattikorkeakoulun ja työt ravintolassa. Mukaan tulivat myös illanvietot työkavereiden kanssa ja paino lähti sitä kautta normalisoitumaan. Löysin myös ryhmäliikunnan ja kadonneet lihakset alkoivat palautua. Liikunta maistui edelleen. Ryhmäliikunnan lomassa saliharjoittelu alkoi kiinnostaa. Kun samalla salilla treenannut tuttu opiskeli personal traineriksi, tarjoitui sopiva tilaisuus testata kuntosalilla käymistä. Ryhmäliikunnan rinnalle nousi salitreeni.


Jumppa vaihtui yhä useammin saliin ja kohta huomasin salitreenin kiinnostavan eniten. Etsin itselleni valmentajaa ja löysin fitness-urheilijoita valmentavan parinkunnan. Aloitin heidän valmennettavanaan ja salitreenit tulivat jäädäkseen. Treenasin salilla viidesti viikossa. Vaikka suoranainen tavoite ei alkuun ollutkaan fitness-lavat, treenit olivat tiukkoja. Ryhmäliikuntaan ei ollut asiaa, sillä kaikki se oli lihasten kasvulta pois. Totta, mutta typerää näin jälkikäteen ajateltuna. Välillä olisi ollut kivaa vaihtelua käydä jumppaamassa ryhmäliikuntatunnilla kavereiden kanssa.



Kroppa alkoi näyttää lihaksikkaalle. Paino oli noussut takaisin 65 kilon pintaan. Söin tarkkaan, enkä luistanut ruoassa tai treeneissä. Valmentajien mielestä minussa olisi potentiaalia fitness-kisoihin, joten ajattelin, että miksipä ei, kokeillaan mihin pystyn. Treenit jatkuivat, mutta tässä kohtaa myös liikunta-ala työnä alkoi kiinnostaa. Työskentelin edelleen ravintolassa eikä yötöiden yhdistäminen treeneihin ollut helpoin homma. Kun työkaverit lähtivät sunnuntaina baariin, itse lähdin treenaamaan.


Tässä kohtaa some alkoi vaikuttaa myös omaan mieleeni. Fitness-boomi oli kovimmillaan ja kaikki halusivat näyttää samalta kuin nuo lavalla bikinit päällä poseeraavat urheilijat. Onneksi Instagramia ei vielä tuolloin ollut. Kiitän siitä onneani!



Noin vuoden treenaamisen jälkeen kroppa alkoi tuntua tukkoiselta. Kehonhuollosta ei ollut mitään puhetta, eikä se pahemmin itseäni kiinnostanut. Treenaaminen alkoi olla puuduttavaa. Joka paikkaan koski, teki ennemmin mieli skipata treenit ja syödä viisi pullaa kerralla. Mutta yksikin väliin jäänyt leipäpala tai ylimääräinen keksi saivat kuulla kunniansa. Ruokavaliota piti noudattaa sataprosenttisesti. Valmennus oli lisäksi kallista. Motivaatio tippui täysin nollaan, mikä tarkoitti fitness-kisahaaveiden upotusta. Olin vetämässä aamuaerobista kun laitoin valmentajalle sähköpostia, palautin kisakengät ja peruin posetreenit. Se oli sillä selvä.


Sali jäi kokonaan pois pitkäksi aikaa. Aktiivinen treenaaminen vaihtui onnekseni liikunta-alan opintoihin. Pääsin pois ravintola-alalta, jonka mielenkiinto upposi kisahaaveiden kanssa samassa laivassa. Liikunta väheni huomattavasti, mutta ruokahalu säilyi. Taas oltiin matkalla ääripäästä toiseen. Tällä kertaa tosin hieman rauhallisempaan tahtiin.


Opiskelin, työskentelin liikuntakeskuksessa ja liikuin ehkä muutaman kerran viikossa. Aloitin tässä kohtaa myös ohjaamaan ryhmäliikuntaa. Söin terveellisesti ja säännöllisesti, mutta silti liikaa. Viikonloppuna oli kivaa pitää cheat day ja vetää herkkuöverit. Paino nousi vähitellen enkä huomioinut asiaa muutoin kuin ostamalla joka kevät ja syksy koko vaatekerraston isommassa koossa.


Kun paino huiteli 75 kilossa, havahduin. Asialle oli pakko tehdä jotain. Olen 165 cm pitkä, joten olin painoindeksin mukaan ylipainoinen. Myös valokuvat kertoivat paljon. Päätin alkaa tarkkailla painoani taas kerran. Tuon 54 kg ja 75 kg välissä en seurannut painoa tarkkaan. Nyt rasvaprosentti oli kehonkoostumusmittauksen mukaan 34,8 % eli yli suosituksen.


Painoa tärkeämmäksi tavoitteeksi otin muutoksen rasvaprosentissa: asetin tavoitteeksi 25 %. Halusin näyttää siltä, että työskentelen liikunta-alalla ja halusin olla esimerkki asiakkailleni. Kokeilin syödä enemmän ja vähemmän. Liikuin enemmän ja vähemmän, mutta mitään ei tapahtunut. Kävin jopa lääkärissä asian takia, mutta mitään ei löytynyt. Turhautti taas kerran. Käänteentekeväksi hetkeksi osoittautui kesäloma, jolloin stressitasot laskivat, keho palautui ja syöminenkin väheni.


Töihin palatessa liikunta lisääntyi huomattavasti jumppaohjauksien ansiosta ja paino alkoi vihdoinkin tippua. Seuraavan kesään alkuun mennessä rasvaprosentti oli laskenut tuosta 34,8 prosentista 24,7 prosenttiin ja samalla paino 64 kiloon. Olin siis onnistunut tavoitteessa. Ainakin hetkellisesti.



Tavoite oli saavutettu kesäkuussa, mutta loman aikana heinäkuussa, ryhmäliikuntojen ollessa tauolla, paino ja samalla rasvaprosentti nousivat. Tosin tällä kertaa keho toimi ja töihin palatessa rasvaprosentti laski taas 28 prosentista 25 prosenttiin. Haastoin itseni elämään jopa pari kuukautta kokonaan ilman herkkuja, mikä auttoi painonlaskussa sen enempää painonpudottamiseen keskittymättä. Toisaalta olin tyytyväinen, mutta toisaalta näytin omasta mielestäni pieneltä. Niin hassulta kuin se kuulostaakin.


Rasvaprosentti ja paino pysyivät tasaisina viime kesään asti. Syksyllä ostimme omakotitalon ja päätimme muuttaa täysin uuteen kaupunkiin. Lisäksi opiskelin ja tein töitä yrittäjänä. Stressipommi oli valmis. Stressin mukana myös paino alkoi pikkuhiljaa nousta. En jaksanut välittää, olin liian väsynyt kaikista muista asioista. Olen aina ollut perso makealle, joten joka perjantai palkitsin itseni joko jäätelöllä, leivoksilla tai irtokarkeilla.


Pahin stressi oli ohitettu tämän vuoden alussa, ja paino alkoi taas tasoittua suurempien mielihalujen hävittyä. Kun valo paistoi tunnelin päässä, treeni alkoi maistua ja ohjauksia riitti niin paljon kuin jaksoin ohjata, päätti korona sekoittaa elämän totaalisesti. Siitä päästäänkiin taas tähän hetkeen. Kaksi kuukautta koronan alkamisesta ja vaaka näyttää 70 kg. Käytännössä olen siis ylipainoinen, mutta toisaalta rasvaprosentti (28 %) on normaalilla tasolla suuren lihasmassan ansiosta. Vaa'an lukema ei ole enää noussut muutamaan viikkoon vaan nykyinen paino näyttää siis olevan keholleni sopiva.


Tiedän, että töiden jatkuessa paino tulee tippumaan. Toisaalta en haluaisi painon tippuvan, sillä pidän lihaksikkaasta kehostani. Hieman isompana jaksan treenata kovempaa enkä joudu miettimään jokaista suupalaa. Toisaalta haluaisin saada taas vatsalihakset piirtymään esiin.


Olen jojoillut painon ja rasvaprosentin kanssa puolelta toiselle. Nykyajan yhteyskunta ja some luovat paineita ulkonäölle. Personal trainerina ja ryhmäliikunnanohjaajana olen esikuva monille muille liikkujille. Toiset voivat ihailla sitä, että olen ylpeä kehostani millaisena tahansa. Toiset taas saattavat ajatella, että valmentajan on oltava itse myös ulkoisesti kovassa kunnossa ollakseen uskottava.


Somessa muistutellaan paljon, että jokaisen tulisi olla ylpeä kehostaan, lopettaa laiduttaminen ja muiden kommenttien kuuntelu, mutta samaan aikaan some luo todella kovia paineita ulkonäölle. Vaikka olenkin liikunta-alan ammattilainen, en silti välty oman kehoni arvostelulta.


Kun tapaan uuden asiakkaan, joka kertoo minulle haluavansa pudottaa painoa tai näyttää lihaksikkaammalta, voin kertoa asiakkaalle tietäväni kyseisen tunteen. Ammattilaisena tiedän myös, ettei tavoitteeseen pääsemiseen ole oikotietä ja tavoitetta kohti kannattaa kulkea omaa kehoa kuunnellen. Koen hyötyväni vuosien varrella kokemistani muutoksista. Ne kuuluvat elämään ja niitä kokemalla voin auttaa myös muita.


Kehoni on myös työvälineeni ja pyrin kohtelemaan sitä sen mukaan. Pidän haasteista ja tavoitteiden asettamisesta. Kehitän omaa osaamistani kokeilemalla eri asioita itselläni. Ikuisena perfektionistina tiedän, että tulen asettamaan itselleni uusia tavoitteita, joilla testaan kehoani.


Onko siis väärin olla hieman itsekriittinen omaa kehoaan ja ulkonäköään kohtaan? Varsinkin sellaisissa asioissa, joihin voit oikeasti vaikuttaa. Tavoitteiden asettaminen motivoi, vaikkakin on myös muistettava, ettei keho ole kone. On osattava hellittää ja kuunnella omia tuntemuksia. Jos kuitenkin koet olevasi itsevarmempi ja onnellisempi kymmenen kiloa pienempänä tai viisi kiloa isompana, niin miksi et asettaisi itsellesi tavoitetta ja pyrkisi siihen. Tavoitteet eivät tarkoita, ettetkö olisi tyytyväinen itseesi.


Viimeisenä kuvana suurin muutokseni. Ensimmäisessä kuvassa painoa on 74 kg ja toisessa 64 kg. Suurimman eron huomaa kasvoista. Kuvien välillä on vuosi eli muutosta ei tehty hetkessä. En ajatellut laihduttavani. En tehnyt myöskään suuria uhrauksia. Söin terveellisesti, mutta monipuolisesti ja herkkuja sallien. Liikuin itselleni sopivan verran. Ja kaikista tärkeintä: nautin siitä kaikesta!


126 katselukertaa
Yhteystiedot

Ota rohkeasti yhteyttä, jos kaipaat vinkkejä ja apua harjoitteluun. Huippu-urheilijatkaan eivät treenaa yksin!

 

Täytä yhteydenottolomake, 

laita sähköpostia: elina@ptelina.fi

tai soita 0449827071

 

  • Facebook
  • Instagram

© 2020 Personal training ja liikuntapalvelut Elina Kämppi Ky                                                                                                                   

Tietosuojaseloste

Sopimusehdot

Sopimus tarjousasiakkaille